ɫɫ��

Professori Otto Toivanen, mitä tutkit ja miksi?

Minua kiinnostaa teknisen kehityksen vaikutus talouden toimintaan. Hyvinvointimme kasvu on sen varassa, että keksimme uusia asioita tai opimme tekemään vanhoja fiksummalla tavalla.

Tutkimuksessani on kolme pääsuuntaa: innovaatiopolitiikka, keksijät ja keksimisen vaikutukset yksilötasolla sekä kilpailu eri muodoissa, erityisesti kartellit. Ne kaikki kietoutuvat myös toisiinsa. Valtiovalta voi oikealla politiikalla esimerkiksi varmistaa, että keksintöjä tekevät firmat joutuvat kilpailemaan uusilla tuotteilla. Näin hyöty tulee kuluttajalle eikä esimerkiksi kartellille.

Keksimisen ja koulutuksen välillä on erittäin tiivis side. Selvitimme eräässä tutkimuksessa keksijäksi ryhtymisen todennäköisyyttä. Ensimmäiset käppyrät näyttivät, että hyvätuloisten isien lapsilla todennäköisyys olisi selvästi pienituloisten lapsia suurempi ja erittäin hyvätuloisten lapsilla todennäköisyys harppasi vielä selvemmin ylöspäin. Kun aloimme kuoria kerroksia – sosioekonomista asemaa, älykkyysosamäärää ja koulutusta – tulojen merkitys käytännössä katosi ja ylivoimaisesti tärkeimmäksi tekijäksi osoittautui sekä vanhempien että lapsen koulutustaso. Siksi on niin tärkeää, että teemme kaikkemme, jotta jokaisella lapsella olisi kaikki mahdollisuudet opiskella niin pitkälle kuin mahdollista.

Miten sinusta tuli tutkija?

Vedin 2000-luvun alussa taloustieteen tohtorikoulua. Sen aloitusluennolla kerroin opiskelijoille tehneeni itselleni kaksi lupausta. Ensimmäinen oli, etten ikinä tekisi väitöskirjaa vaan menisin maisterintutkinnon jälkeen rehellisiin töihin ja toinen, etten väitöskirjan jälkeen ainakaan alkaisi tutkijaksi.

Maisteriksi valmistuttuani minulla oli vahva tunne, etten tiennyt vielä tarpeeksi ja halusin tulla oikeaksi taloustieteilijäksi. Ja siinä vaiheessa, kun väitöskirja alkoi olla lopuillaan, ajattelin, että olisi ihan hullua olla jatkamatta, kun minulla oli kaikki työkalut valmiina. Perimmäinen syy lupausten pyörtämiseen oli toki se, että tämä on ihan valtavan kivaa, kiinnostavaa ja merkityksellistä työtä.

Mitkä ovat olleet urasi kohokohtia?

Isot rahoitukset ja huippujulkaisut ovat tietenkin tärkeitä. Parasta työssä on kuitenkin se, kun pääsee miettimään uusia tutkimusongelmia tai kun saa tutkimusaineiston ensimmäistä kertaa eteensä eikä lainkaan tiedä, mitä kaikkea sieltä voi löytyä. Ongelmanratkaisu ja sitä seuraavat valaistumisen hetket – ne ovat hienoja juttuja.

Mitä vaaditaan tutkijalta?

Tässä tarvitaan sitkeyttä ja kykyä sietää epävarmuutta. Tutkimusta aloittaessa ei koskaan tiedä, mitä on aloittamassa ja mitä sieltä on tulossa, ja julkaisuprosessit voivat olla myös hermoja raastavia. Varsinkin uran alkuvaiheeseen liittyy myös ammatillista epävarmuutta, kun rahoituksesta ja työn jatkumisesta ei aina ole takuita edes parin vuoden päähän

Mitä odotat tulevaisuudelta?

Sitä, että saan jatkaa samojen aiheiden parissa – kaikkiin liittyy mielenkiintoisia lisäkysymyksiä, joissa riittää selvitettävää. Olen aikaisemmin antanut uteliaisuuden ja eteen tulleiden tilaisuuksien viedä mennessään. Kun 2010 lähdin Belgiaan töihin, minulla oli iso pino keskeneräisiä projekteja, ja sanoin itselleni, etten saisi aloittaa yhtään uutta, ennen kuin pinosta olisi kadonnut ainakin kaksi kolmasosaa. Sen lupauksen pidin, ja nyt olen vähitellen uskaltautunut katselemaan uusiakin juttuja.