É«É«À²

Professori Michael Hummel, mitä tutkit ja miksi?

Tutkin biopolymeerikemiaa ja -tekniikkaa. Biopolymeerit ovat elävien organismien tuottamia isoja molekyylejä, esimerkiksi hiilihydraatteja niin kuin selluloosa ja polypeptidejä kuten proteiinit. Ne ovat uusiutuvia ja biohajoavia. Olemme aina osanneet hyödyntää biopolymeerejä, mutta kuluneen vuosisadan aikana olemme kuitenkin tulleet koko ajan riippuvaisemmiksi synteettisistä polymeereistä, kuten muoveista.

Nykyään tiedämme jo hyvin synteettisten, öljypohjaisten polymeerien aiheuttamat ongelmat, ja että meidän on jälleen ryhdyttävä käyttämään enemmän luonnon materiaaleja. Tutkimuksessani pyrin ymmärtämään paremmin eri lähteistä saatujen biopolymeerien ominaisuuksia ja rakenteita, jotta voisimme valmistaa niistä kestäviä, ympäristöystävällisiä tuotteita. Tämä edellyttää vihreän kemian ja energiaa säästävien teknologioiden käyttöä ja kehittämistä.

Miten sinusta tuli tutkija?

Tähän on vaikea vastata. Luulen, että hyvä kemianopettaja lukiossa sai kiinnostukseni syttymään luonnontieteitä kohtaan. Ei minulla ollut suunnitelmia ryhtyä kemistiksi, mutta lukion jälkeen ajattelin, että voisihan sitä kokeilla. Siitä on noin 20 vuotta, enkä ole katunut hetkeäkään.

Mitkä ovat urasi kohokohtia?

Tutkijana työskenteleminen on ollut uskomaton matka lukuisine hienoine hetkineen ja kokemuksineen. Nostaisin kuitenkin kolme asiaa ylitse muiden. Olen työskennellyt Ioncell-teknologian parissa siitä asti kun tulin Suomeen vuonna 2009. Ioncell-menetelmässä käytetään erityistä liuotinta, jonka avulla puupohjaisesta selluloosasta saadaan tekstiilikuituja. Kului neljä vuotta ja satoja – joskus hyvinkin turhauttavia – yrityksiä, kunnes löysimme sopivan liuottimen. Muistan hyvin sen maaliskuisen päivän vuonna 2013, kun vihdoin saavutimme läpimurron.

Toinen urani kohokohta oli kesällä 2016, kun sain sähköpostitse tiedon, että rahoitushakemukseni Euroopan tutkimusneuvostolle (ERC) oli hyväksytty. Ja viimeisimpänä ehdottomasti nimitykseni professoriksi Aaltoon.

Mikä on tutkijan tärkein ominaisuus?

Sanoisin intohimo, sillä tutkijan pitää suhtautua intohimoisesti tutkimusalaansa. Tämä olisi tietysti hyvä piirre ammatissa kuin ammatissa. Tutkijan pitää olla myös vähän nörtti. Tarkoitan tällä sitä, että hän saa tyydytystä ja iloa pienimmistäkin yksityiskohdista. Tutkimustyössä on tärkeää nauttia pienistä edistysaskeleista ja säilyttää innostus, vaikka lopputulos ei vielä olisikaan näköpiirissä.

Tänä päivänä tutkijan on tärkeää olla myös hyvä tiimipelaaja. Ne ajat ovat menneet, kun tutkija oli kuin yksinäinen susi hautautuneena kuukausikaupalla laboratorioonsa kunnes koki Heureka-hetkensä. Tutkimus on nykyään hyvin monitieteistä, ja ongelmat joita yritämme ratkoa, vaativat monien eri alojen asiantuntijoiden panosta.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

Tietysti toivon, että voin vaikuttaa tutkimuksellani tiedeyhteisöön ja yhteiskuntaan. Haluan ehdottomasti kehittää uusia ratkaisuja ja ympäristöystävällisiä materiaaleja korvaamaan uusiutumattomista raaka-aineista valmistettuja tuotteita.