ɫɫ��

Oppimismuotoilija, Aalto-yliopiston vieraileva tutkija Maria Joutsenvirta ja meritekniikan professori, varadekaani Jani Romanoff Insinööritieteiden korkeakoulusta tuntevat resilienssin, tuon työelämästä tutun muotikäsitteen, sekä teoriassa että käytännön kokemuksista. Termillä tarkoitetaan usein psyykkistä palautumiskykyä tai sitkeyttä, mutta heille se on myös tärkeä työelämätaito, jota jokainen voi opetella. 

Joutsenvirta ja Romanoff korostavat, että aihetta tulisi lähestyä ja ajatella työyhteisön ominaisuutena eikä yksilön velvollisuutena. 

”Siinä ei ole mitään mieltä, että yksilöt yrittävät itsekseen opetella aina vain sitkeämmiksi vastatakseen nykyajan vaatimuksiin. Työyhteisöjen tulee luoda edellytyksiä sille, että kaikilla on tilaa, aikaa ja mahdollisuus palautua, eikä palaa loppuun”, Joutsenvirta sanoo. 

”Moni kokee, että töissä on oltava vahva ja varma eikä tunteille saa antaa sijaa. Piiskaamme itseämme siitä, ettemme ole tarpeeksi hyviä, ja odotamme samaa muilta. Emme useinkaan sano kollegalle, että sinä teet nyt liikaa, vapauta itsellesi kaistaa”, Romanoff toteaa.

Yhteisöllisempää otetta 

Joutsenvirta ja Romanoff muistuttavat harvan meistä tietävän, mitä kaikkea kollegan työ pitää sisällään. Monissa työtehtävissä ihmisille satelee jatkuvasti pyyntöjä eri tahoilta ja työsuorituksia mitataan sangen kapeilla mittareilla. 

Yhteisöllisempää otetta resilienssiin voidaan luoda esimerkiksi tekemällä toisten työmääriä näkyväksi ja valitsemalla varahenkilöitä tärkeisiin tehtäviin sairastumisten varalle. 

Jani Romanoffin tutkimusryhmässä jokainen tekee itselleen vuosisuunnitelman ja jakaa sen myös muille. Näin kaikki tietävät, milloin toisilla on kovin kuormitus päällä.

”Myös esihenkilö voi olla tärkeä vastavoima yliviritetylle suorituskeskeisyydelle. Hän voi esimerkiksi kyseenalaistaa turhat kokoukset ja työyhteisössä tehtävän ylimääräisen silpun”, Maria Joutsenvirta huomauttaa.

”Totta. Viisain esihenkilöltä saamani neuvo oli mitoittaa työvuoteni niin, että varaan 80 prosenttia työajastani työhön. Olin pöyristynyt, minullehan maksetaan sadasta prosentista. Esihenkilöni totesi, että yllätyksiä tulee aina 20 prosentin edestä – ja jos ei tule, niin käytä Jani se aika vaikka strategiseen ajatteluun”, Romanoff muistelee. 

Kehollisia harjoituksia MIT:n opein

Kännykkä pois. Tietokone pois. Keho peliin. Näillä neuvoilla Jani Romanoff kertoo usein opastaneensa opiskelijoita, jotka kaipaavat lisää resilienssiä. 

”Mitä vaikeampi ongelma minulla on edessäni, sitä tiukemmin pidän kiinni siitä, että pääsen treenaamaan. Kun palaan treenin jälkeen työpisteelle, ongelma on usein jo mielessäni ratkaistu. Samaa lähestymistapaa olen suositellut monille”, Romanoff sanoo. 

”Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, ettei pelkkä liikuntaan patistaminen riitä. Kyllä, kaikkien kannattaa treenata, mutta työyhteisöissä voidaan luoda resilienssiä muillakin keinoilla. Esimerkiksi yhdessä tehtävien kehollisten harjoitusten kautta.” 

Jani Romanoff on toiminut akateemisena johtajana Aalto-yliopiston holistiseen hyvinvointiin tähtäävässä Oasis of Radical Wellbeing -hankkeessa. Maria Joutsenvirta oli puolestaan mukana luomassa yliopiston strategista kokeilua Capacity Building of Creative Radicals (CBCR). Molemmissa hankkeissa on pilotoitu menetelmiä hyvinvoinnin parantamiseksi ja tehty keskinäistä yhteistyötä.

CBCR-hankkeessa kokeiltiin kehollisia harjoituksia, jotka vahvistavat tiimien vuorovaikutusta ja muutosjoustavuutta. 

Keholliset harjoitukset rakentavat ihmisten kesken jaettua turvallisen tilan kokemusta ja itsetietoisuutta, mikä lisää epävarmuuden sietokykyä. Harjoitukset perustuvat Massachusetts Institute of Technologyn tutkijan Otto Scharmerin systeemisen muutoksen johtamismalliin, U-teoriaan, ja siihen liittyvään Social Presencing Theater -metodologiaan.

”Keholliset harjoitukset auttavat rauhoittumaan, keskittymään hetkeen ja kohtaamaan siitä avautuva todellisuus rohkean uteliaasti. Esille alkaa nousta ideoita ja oivalluksia, jotka muutoin jäisivät syntymättä”, Maria Joutsenvirta sanoo.

”Hankkeen työpajoissa huomasi selvästi, miten älyllinen päättely antaa vain yhden kanavan maailman kompleksisuuden ymmärtämiseen.” 

Enemmän painoarvoa intuitiolle

Joutsenvirta ja Romanoff huomauttavat, että yhteisöllistä resilienssiä voidaan kehittää antamalla työyhteisöissä enemmän tilaa ja painoarvoa kehon viesteille ja intuitiolle. 

”Olen hyvin kinesteettinen ihminen. Kehoni usein kertoo, että jokin on pielessä, ennen kuin aivot sen edes oivaltavat”, Maria Joutsenvirta sanoo. 

”Turvallisessa työympäristössä ihmiset voivat kertoa intuitiivisista tuntemuksistaan. Sanoa ääneen, ettei kaikki tunnu nyt olevan kohdillaan”, hän jatkaa.

”Erityisesti systeemitason ongelmissa voi tulla ensin tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Aika harva uskaltaa kuitenkaan paljastaa, että hei, minulla on huonot vibat tästä asiasta, vaikken osaa sitä sanoittaa tai faktoilla perustella”, Jani Romanoff sanoo. 

Hän lisää, että intuition todistusarvo on työelämässä paljon pienempi kuin faktojen, vaikka teemme paljon töitä myös alitajunnassamme. 

”Jos ei reagoi alitajunnasta tuleviin varoitusmerkkeihin, toimii usein omien arvojensa vastaisesti – ja yleensä voi huonosti.” 

Joutsenvirta tähdentää, että tekoälyn tahdittamassa, kriisejä täynnä olevassa maailmassa työyhteisöihin tarvitaan ennen kaikkea kykyä sekä tuntea itsensä että ottaa toiset huomioon.  

”Kun vielä otamme huomioon intuitiiviset ja tunteiden kautta tulevat viestit, voimme päästä käsiksi uusiin keinoihin parantaa hyvinvointiamme ja koko työyhteisön luovuutta”, Joutsenvirta visioi. 

”Toisin kuin tekoäly, voimme kiinnittää huomiota muuhunkin kuin faktoihin”, hän jatkaa.

”Olen samaa mieltä. Kaikessa luovassa työssä olisi eduksi saada stressitasoa matalammaksi ja enemmän tilaa tunteille. Nyt kun tekoäly taipuu jo apuvälineeksi tylsiin töihin, toivon, että meille avautuu enemmän aikaa ja rohkeutta keskittyä kaikkien jaksamiseen, hyvinvointiin ja työyhteisön resilienssiin”, Jani Romanoff sanoo. 

Teksti: Joanna Sinclair

Artikkeli on julkaistu syyskuussa 2023.