ɫɫ��

Miten avaruus valloitti sydämesi?

Rakastuin avaruuteen ensimmäisen kerran, kun olin hyvin pieni. Minusta tuntui, että tähdet eivät olleet sattumanvaraisia. Ne olivat minulle kuin kartta, piilotettu kieli, geometria, joka odotti lukijaansa. Toisen kerran rakastuin avaruuteen yhdeksänvuotiaana. Siihen aikaan Iranissa oli vaarallista omistaa tiettyjä kirjoja. Mutta uteliaisuuteni oli suurempi kuin pelkoni. Piilotin kiellettyjä kirjoja vanhaan saviuuniin, joka oli peitetty mullalla. Palasin lukemaan niitä öisin.

Myöhemmin minusta tuli fysiikanopettaja ja työskentelin syrjäisissä kylissä Savalan-vuoren lähistöllä. Makasin usein vuorenrinteellä ja katselin yöllistä tähtitaivasta, jossa Linnunrata kaartui loputtomana yläpuolellani. Tuntui kuin olisin voinut melkein koskettaa tähtiä.

Nyt olet tutkinut avaruutta vuosia – oletko yhä rakastunut?

Lukiossa fysiikanopettajani kysyi kerran, mitä haluaisin opiskella yliopistossa. Vastasin, että haluan opiskella jotain, missä ei ole rajoja – jotain, mistä en koskaan saa tarpeekseni.

Nyt minulla on tohtorintutkinto sekä fysiikassa että tähtitieteessä, ja tiedonjanoni on edelleen valtava.

Tutkit galaksiryhmiä James Webb -teleskoopilla. Mitä meidän pitäisi ymmärtää niistä?

Kuvittelemme usein galaksien olevan kuin yksinäisiä, pimeässä kelluvia saaria. Todellisuudessa maailmankaikkeus on paljon elävämpi ja verkottuneempi. Useimmat galaksit eivät ole eristyksissä, vaan ne kuuluvat ryhmiin. Pienet ’perheet’ muodostavat suurempia naapurustoja, joita kutsutaan superklustereiksi. Niitä sitovat yhteen näkymättömät gravitaatiovoimat. 

Kun tarkastelemme maailmankaikkeuden arkkitehtuuria, paljastuu hämmästyttävä totuus: muodostumisen ja evoluution mallit toistuvat mittakaavasta toiseen, vaikka voimat ja olosuhteet ovat täysin erilaisia. Kaasu, pimeä aine ja galaksit virtaavat kosmisen verkon säikeitä pitkin, törmäävät ja yhdistyvät, muodostaen yhä suurempia ja monimutkaisempia rakenteita. Ajan myötä ne kasvavat, sulautuvat ja muuntuvat kosmisiksi jättiläisiksi, joita nykyään havaitsemme. 

Atomien ja molekyylien tasolla hiukkasia ei sido toisiinsa painovoima vaan perustavanlaatuiset voimat, kuten vahva ja heikko ydinvuorovaikutus, sähkömagneettinen vetovoima sekä kemialliset sidokset. Silti tässäkin yksinkertaiset yksiköt liittyvät yhteen, muodostavat atomeja, sitten molekyylejä ja lopulta soluja – rakenteita, jotka vuorovaikutuksen ja evoluution kautta synnyttävät elämää.

Mitä galaksien synty voi opettaa meille itsestämme?

Monissa kulttuureissa on muinaisia symbolisia perinteitä, joissa ajatellaan, että kaikki asiat ovat salaisesti yhteydessä toisiinsa. Energia ja aine eivät ole olemassa irrallaan, vaan suhteessa toisiinsa.

Ihmisen mittakaavassa yksilöt muodostavat perheitä, yhteisöjä, yhteiskuntia ja sivilisaatioita. Meitä ei sido yhteen gravitaatio tai sähkömagneettinen voima, vaan tunneperäiset, sosiaaliset ja kulttuuriset siteet: rakkaus, luottamus, merkityksellisyys ja jaettu tarkoitus.

Näin paljastuu yhteyden universaali arkkitehtuuri.

Galaksiryhmien tutkiminen ei siis ole vain astrofysiikkaa. Se on kurkistus kosmiseen suunnitelmaan, sellaiseen, joka kuiskaa syvällisen totuuden: halu yhdistyä, sitoutua ja muuttua joksikin suuremmaksi kuin osiensa summa ei ole vain inhimillinen. Se on kirjoitettu tähtiin.

Teksti: Sarah Hudson 
Suomenkielinen käännös: Tiina Aulanko-Jokirinne 
Kuva: Outi Törmälä

Artikkeli on julkaistu syyskuussa 2026.